Avainsana: ihmisyys

Ensin ihminen istui maassa, hän nukkui maassa, pään alla ruohomätäs. Herättyään hän keräsi maasta oksia, sytytti tulen hieromalla kahta kiveä toisiaan vasten. Kipinän sytyttyä hän ruokki tulta kunnes se roihusi ja hän sai metsästämänsä riistan vartaaseen. Maa ruokki hänet sekä hänen lapsensa. Ihminen oli kiitollinen maan antamasta elämästä. Hän oli yhtä maan kanssa. Hän oli itse maa.

Sitten jonakin hetkenä ihminen totesi, että maa on hieman hankala istuinalusta ja keksi korottaa itsensä tuolille, jotta voisi istua mukavammin, hieman ylempänä. Myöhemmin hän keksi sängyn, ettei tarvitsisi tuntea maan viileyttä öiseen aikaan. Lopulta tuli lattia, joka eristi maan hänestä kokonaan. Nyt maa oli jossakin tuolla alhaalla, näkymättömissä. Omalla tavallaan mitätön kannattelija. Vain lattiaa varten olemassa.

Koska pelkkä yksi lattia ei enää riittänyt, hän keksi kerrokset ja yhä vain korkeammalle ihminen nousi. Niin irti maasta ettei sen olemassaolo enää millään tavalla vaikuttanut hänen olemiseensa. Maa? Mikä maa? Kun korkeutta oli riittävästi jäljelle jäänyt maa peitettiin asfaltilla. Piilotettiin pois silmistä.

Jo paljon ennen kuin ihminen oivalsi kerrokset, hän oli oivaltanut rajat. Tässä menee raja, hän oli todennut. Tämä alue on minun ja tuo on sinun. Se, jolla oli eniten valtaa tai kenties vain kovempi ääni tai voimakkaampi tahto määräsi missä kohtaa raja kulki. Kului aikaa ja rajoihin alettiin uskoa. Niitä piirrettiin paperille määrittämään omistuksia. Jos rajan halusi ylittää, siihen tarvittiin lupa. Lupaa alettiin myöhemmin kutsua passiksi. Rajoja vartioitiin. Ihmiset tarkkailivat toisiaan, ettei kukaan vain astuisi ilman lupaa rajan toiselle puolelle. Se olisi rikos.

Kun ihminen ei enää kunnioittanut maata, ei ymmärtänyt sitä, ei edes ajatellut sitä minään muuna kuin alustana jollekin jonka halusi rakentaa, hän oli kadottanut yhteyden itseensä. Hän ei muistanut kuinka maa oli antanut hänelle kehon, jokaisen solun hänessä. Hän ei enää tiennyt ettei ollut laskeutunut omaan kehoonsa rakentaakseen korkeita rakennuksia tai pitääkseen yllä rajoja, vaan hän oli tullut suojelemaan elämää sen kaikissa muodoissa. Ihminen oli unohtanut oman tehtävänsä, oman tarkoituksensa. Hän oli unohtanut kuinka maa oli antanut hänelle itselleen elämän.

Ja sitten syttyi sota. Ihminen väijyi omaa rajaansa niin ankarasti, että vedoten kaikkivaltiaaseen Jumalaan ja Jumalan hänelle antamiin oikeuksiin elää turvassa, hän oli valmis tuhoamaan rajan toisella puolella vaanivan vaaran, toisen ihmisen. Ihminen heitti kiven, ampui panoksen, laukaisi tykin kuulan toiselle puolelle rajaa, nosti lentokoneen ja myöhemmin lennokin ilmaan ja tulitti. Ihminen tuhosi elämää ympärillään, vaikka hänen tehtävänsä oli pitää sitä yllä. Ihminen tuhosi toisen ihmisen puolustaessaan rajaa joka ei ollut todellinen. Ihminen oli unohtanut sen tärkeimmän. Rakkauden, pyhyyden, kaiken elämän kunnioittamisen, valon joka asui hänessä. Ihminen oli unohtanut vapauden sekä vastuun siitä.

Ihminen oli unohtanut maan ja taivaan itsessään.