Avainsana: vapaus

Missä olemme, milloin, vai olemmeko lainkaan?

Minulta kysyttiin muutama viikko sitten kuinka pitkään kirjoitin viimeistä kirjaani Kadotettu tieto – muinaiskansojen viesti maailmalle (Viisas elämä, 2023). Teologi, jonka oma asiantuntemus kirjani teemoista on vahva oli päätynyt lukemaan kirjan kahteen kertaan. Hän kiitti lähestymistapaani kirjan teemoihin, jotka olivat avanneet hänelle itselleen vielä aikaisempaa kokonaisemman kuvan siitä minkä hän jo tiesikin. Yllätin hänet vastaamalla, että naputtelin kirjan parissa kuukaudessa. Siis todellakin naputtelin.

Olin lukenut useita kohdalleni osuneita kirjoja teemoista joita käsittelin. Iltaisin päätin aiheen ja aamulla istuin koneen ääreen. Annoin sormien pomppia näppäimillä kuin säveltäjä etsiessään vielä tuntemattomia sointuja sinfoniaansa. Naputtelin noin kaksi tuntia päivässä ja loppupäivän tein jotain aivan muuta. Tieto virtasi… jostakin! Ajatukset heittäytyivät eteeni kuvina, jotka kirjoitin ulos. Kanavointia se oli, ei niinkään kirjoittamista.

Kuulostaa helpolta, mutta ennen kuin mitään alkoi virrata olin jo lähellä paniikkia. Kustannussopimus oli kirjoitettu aikoja sitten, kirjan oli oltava pian valmis kustannustoimittajalle ja taittoon, eikä sanaakaan vielä ollut paperilla. Kunnes paineen kasvaessa huippuunsa päästin irti, en enää yrittäisi edes. Jos kirjaa ei synny niin ei se sitten synny. Olin sinut myös sen kanssa. Ja sitten virta aukesi.

Teologin kysymyksen jälkeen jäin miettimään mistä tieto oli saapunut, miksi minun kauttani entä miksi juuri nyt? Muutama päivä sitten etsin hyllystäni yhden kirjoista jotka olivat löytäneet tiensä luokseni Kadotettua tietoa kirjoittaessani. The Fire of Creation, teosofi JJ Van Der Leeuwin teos vuodelta 1925. Hän kirjoittaa näin:

”It is not true that the past is gone and that the future is not yet; past and future are the one and only real present, and what we call present is the only thing which does not exist.”

Tämän päivän henkisessä kasvutarinassa vannomme päinvastoin NYT hetken nimeen. Menneisyyttä tai tulevaisuutta ei vielä ole olemassa, vaan ainoastaan tämä läsnäoleva hetki. Näin olen opettanut myös itse, tähän asti. Alan hiljalleen ymmärtää Leeuwin näkemystä asiasta. Jos mietimme lineaarista aikakäsitystä niin NYT hetki on ainoa todellinen. Vaan jos laajennamme tietoisuus- ja kaikkeuskäsitettä kvanttiteorian puolelle ja heilutamme aikamattoa tämän NYT hetken ympärillä, niin huomaamme kuinka se katoaa. Jäljelle jäävät vain se, mikä on ollut ja se mikä on tuleva.

Tesla ja da Vinci olivat aikansa näkijöitä. Oliko heillä yhteys kaikkeuden pinnalla kelluvan aikamaton muinaisiin ja tuleviin poimuihin? Kun kanavoimme, olemmeko tuolloin tässä vallitsevassa hetkessä, vai onko tämä läsnäoleva hetki, jota kuvittelemme todellisuudeksi vain heijastusta siitä mitä on ollut tai mikä on tuleva? Onko meillä jokin taivaallinen suunnitelma, kartta jonka mukaan navikoimme? Vai onko meidät viskattu maailmaan mustasta kupista, kuin jazzia hamuavat nopat, tietämättöminä kaikesta?

Olemmeko me olemassa tässä NYT hetkessä, tulevaisuuden aikapoimussa vai elämmekö menneessä odottaen aikaa, kun on otettava se luovuuden askel kohti omaa totuutta?

Tämä blogiteksti on jälleen yksi esimerkki siitä kuinka kanavointi toimii. Tänä aamuna minulle tuli tarve istua koneen ääreen ja kirjoittaa, jotakin oli tulossa. Minun tuli vain luottaa ja ottaa vastaan. Jossakin on joku jonka juuri tänään kuuluu lukea nämä sanat, koska se herättää hänessä jotakin.

Kanavoidessa on astuttava pois sanan tieltä, luotettava. Kun mieli peilaa itseään tekstiin, on mahdollista vain toistaa jo sanottua. Kun kirjoitamme laajentaaksemme tietoisuutta, omaa sekä muiden, mielellä ei siinä ole sijaa. Mieli on rajoja täynnä, ikuisuus on rajaton, aikakausien poimuttama matto.

Vastaukseni teologin kysymykseen siitä, kuinka on mahdollista parissa kuukaudessa kirjoittaa kirja, joka selittää koko maailmankaikkeuden luomisprosessin on se, että se en suinkaan ollut minä joka kirjan kirjoitti. Olin vain kirjuri, jonka kautta kirja kirjoitettiin. Kuka tahansa meistä pystyy kanavoimaan. Mutta vastuu on myös suuri. Kun teksti on laskeutunut, on mielen aika ottaa homma haltuun ja viimeistellä kirjoitettu.

Sanoja ei voi vain heittää ilmaan ja katsoa kuinka ne levittäytyvät eteenpäin. Sanoilla on voima ja vaikutus. Ne elävät kuten perhosten sinisiipi, viestien. Sanat heittävät eteensä joko valon tai varjon. Mielen tehtävä on seuloa pois turha roska ilmaisun tieltä ja jättää se mikä nostattaa, valaisee, laajentaa, puhdistaa, vapauttaa ja ohjaa rakkauden suuntaan.

Sanat ovat, olivat, tulevat olemaan se mikä rakentaa tämän maailmamme itsensä näköiseksi! Vastuu sanoista on meidän ♡ Vastuu maailmastamme on meidän.

Yhä korkeammalle irti maasta

Ensin ihminen istui maassa, hän nukkui maassa, pään alla ruohomätäs. Herättyään hän keräsi maasta oksia, sytytti tulen hieromalla kahta kiveä toisiaan vasten. Kipinän sytyttyä hän ruokki tulta kunnes se roihusi ja hän sai metsästämänsä riistan vartaaseen. Maa ruokki hänet sekä hänen lapsensa. Ihminen oli kiitollinen maan antamasta elämästä. Hän oli yhtä maan kanssa. Hän oli itse maa.

Sitten jonakin hetkenä ihminen totesi, että maa on hieman hankala istuinalusta ja keksi korottaa itsensä tuolille, jotta voisi istua mukavammin, hieman ylempänä. Myöhemmin hän keksi sängyn, ettei tarvitsisi tuntea maan viileyttä öiseen aikaan. Lopulta tuli lattia, joka eristi maan hänestä kokonaan. Nyt maa oli jossakin tuolla alhaalla, näkymättömissä. Omalla tavallaan mitätön kannattelija. Vain lattiaa varten olemassa.

Koska pelkkä yksi lattia ei enää riittänyt, hän keksi kerrokset ja yhä vain korkeammalle ihminen nousi. Niin irti maasta ettei sen olemassaolo enää millään tavalla vaikuttanut hänen olemiseensa. Maa? Mikä maa? Kun korkeutta oli riittävästi jäljelle jäänyt maa peitettiin asfaltilla. Piilotettiin pois silmistä.

Jo paljon ennen kuin ihminen oivalsi kerrokset, hän oli oivaltanut rajat. Tässä menee raja, hän oli todennut. Tämä alue on minun ja tuo on sinun. Se, jolla oli eniten valtaa tai kenties vain kovempi ääni tai voimakkaampi tahto määräsi missä kohtaa raja kulki. Kului aikaa ja rajoihin alettiin uskoa. Niitä piirrettiin paperille määrittämään omistuksia. Jos rajan halusi ylittää, siihen tarvittiin lupa. Lupaa alettiin myöhemmin kutsua passiksi. Rajoja vartioitiin. Ihmiset tarkkailivat toisiaan, ettei kukaan vain astuisi ilman lupaa rajan toiselle puolelle. Se olisi rikos.

Kun ihminen ei enää kunnioittanut maata, ei ymmärtänyt sitä, ei edes ajatellut sitä minään muuna kuin alustana jollekin jonka halusi rakentaa, hän oli kadottanut yhteyden itseensä. Hän ei muistanut kuinka maa oli antanut hänelle kehon, jokaisen solun hänessä. Hän ei enää tiennyt ettei ollut laskeutunut omaan kehoonsa rakentaakseen korkeita rakennuksia tai pitääkseen yllä rajoja, vaan hän oli tullut suojelemaan elämää sen kaikissa muodoissa. Ihminen oli unohtanut oman tehtävänsä, oman tarkoituksensa. Hän oli unohtanut kuinka maa oli antanut hänelle itselleen elämän.

Ja sitten syttyi sota. Ihminen väijyi omaa rajaansa niin ankarasti, että vedoten kaikkivaltiaaseen Jumalaan ja Jumalan hänelle antamiin oikeuksiin elää turvassa, hän oli valmis tuhoamaan rajan toisella puolella vaanivan vaaran, toisen ihmisen. Ihminen heitti kiven, ampui panoksen, laukaisi tykin kuulan toiselle puolelle rajaa, nosti lentokoneen ja myöhemmin lennokin ilmaan ja tulitti. Ihminen tuhosi elämää ympärillään, vaikka hänen tehtävänsä oli pitää sitä yllä. Ihminen tuhosi toisen ihmisen puolustaessaan rajaa joka ei ollut todellinen. Ihminen oli unohtanut sen tärkeimmän. Rakkauden, pyhyyden, kaiken elämän kunnioittamisen, valon joka asui hänessä. Ihminen oli unohtanut vapauden sekä vastuun siitä.

Ihminen oli unohtanut maan ja taivaan itsessään.

Sääntöihin kahlittu vapaus

Tänä aamuna meditoidessa avasin hetkeksi silmäni ja näin kuinka kaksivuotias Turkista mukana tuotu kissa istui vierelläni ruhtinaallisesti kuin patsas silmät suljettuina, kuin meditoiden hänkin. Ajatuksissani kuljin siihen hetkeen, kun hän oli vastasyntynyt pieni kissanpentu ja availi ensimmäisen kerran silmiään neljän sisaruksensa kanssa Alanyalaisen hotellin suojissa. Kuinka he varttuivat juoksennellen pitkin hotellin pihaa ja uima-altaan reunaa vapaina, emon antaessa heidän juosta. Kun he kasvoivat he alkoivat laajentaa reviiriään ja kävivät öisin naapuri hotellien pihoilla palaten kuitenkin aina kotiin, omaan viiden tähden ympäristöön Sunprime C-Loungen hyväksyvään huomaan. Kuinka kaunis ja erityinen hänen syntymätarinansa onkaan. Ja nyt hän asuu Suomessa, rakastettuna perheenjäsenenä ihmetellen lumihiutaleita, jotka tuikkivat kadun yllä roikkuvan lampun valokeilassa. Hänenkin nimensä on Lumi.

Vapaus, sen tuntee todella vasta kun sen menettää. Edes ennen nykyistä tilannettamme kaikkine rajoituksineen kissat eivät olisi saaneet kulkea vapaina Helsingin kaduilla, saatikka synnyttää poikasia hotellin alakertaan, missä heistä olisi kaikeinlisäksi huolehdittu kuin omista. Vapaus on elämän virta, joka kulkee kauttamme, jota kuljetamme ja jossa kuljemme. Kiellot estävät tuon virran. Ymmärrän toki, että hygienian vuoksi kissat eivät voi vaellella kaduilla ja käydä synnyttämässä Scandian aulassa. Mutta onko kielloista tullut meille niin normaali asia, että olemme antaneet samalla pois osan perusoikeuksistamme joihin kuuluu vapaus? Vapaus päättää itse missä kuljemme, milloin kuljemme, keiden kanssa kuljemme ja mihin pysähdymme lepäämään tai jopa synnyttämään.

Kissat ovat menettäneet vapauden elää kaupungeissa ulkona, tiheissä taajamissa. Myös meidät ihmiset on sidottu sääntöihin joiden tarkoitus on suojella meitä, vaan suojella miltä? Mitä me oikeasti pelkäämme? Miltä meitä halutaan suojella? Kuka meitä suojelee? Tarvitsemmeko me todella niin paljon holhousta kuin mitä meidän annetaan ymmärtää? ”Ahkera äiti kasvattaa laiskoja lapsia”. Jos lapsi ei opi tuntemaan itseään, kuinka pitää itse huoli itsestään, niin onko vanhempi silloin tehnyt tehtävänsä vai onko hän liiallisella kontrollilla vienyt lapselta voiman toteuttaa itseään, oppia omien virheidensä kautta? Kun kissat opiskelevat elämää he riehuvat toistensa kimpussa, mittaavat voimiaan painien keskenään. Emo katsoo vieressä ja antaa lapsosten riehua, kyllä ne oppivat kukin omalla ajallaan.

Aamuisen meditaationi lopputulema olikin se, ettei meitä kansalaisia tarvitsisi niin kovasti holhota. Meille pitäisi opettaa kunnioitusta toisia kohtaan, rakkautta elämää kohtaan ja viisautta löytää oma tie. Meille tulisi antaa vapaus tehdä itse omat virheemme ja elää pelottomasti läpi elämän. Pelon lietsominen ei tee meistä kuuliaisia, viime kädessä se tekee meistä kapinallisia. Me olemme yhtä vapaita kuin hotellin uima-altaan reunalla leikkivät kulkukissat. Hetkellisesti saatamme suostua holhoukseen, suostua pelkäämään, mutta lopulta siihenkin kyllästyy ja silloin kutsuu vapaus hinnalla millä hyvänsä.

Uudessa kirjassani Aikamatka – sielun reissukirja (Viisas Elämä, 2021) pohdin pelkoa, mitä se viime kädessä on? Onko kuoleman pelko kaiken pelon taustalla? Miksi me pelkäämme kuolemaa? Jos tietäisimme mitä kuolema oikeasti on, väistyisikö pelko silloin?

Kirja ilmestyy 22.2. Sen voi tilata ennakkoon täältä: https://holvi.com/shop/kundaliinijoogakoulu/product/a80a867e88a4fc37b5b6b4d9620ccf72/