Tänään päättyi viimeinen joogaleirimme Lapinjärvellä. Kesäinen retriittimme vieraili Leppolan ihanassa maalaistalossa jo 14:ttä kertaa. Kurssimme teemana olivat numerot sekä oma voima ja rauha. Kundaliinijoogan hienous on juuri siinä, että hengityksen avulla etsimme omaa voimaa sekä rauhaa. Löydämme tasapainon näiden välille, jotta osaamme toimia, kun tunnemme itsemme uhatuiksi ja osaamme rauhoittua kun elämä vie meitä mukanaan liian lujaa vauhtia.
Viimeiset vuodet Lapinjärven kurssilla olen pitänyt itse jokaisen workshopin sekä kello viiden aamu Sadhanan. Tänä vuonna osasin olla kaukaa viisas ja olin pyytänyt kahta hienoa, pitkän linjan, tamperelaista opettajaa Sadhu Kaur sekä Jagdev Kaur pitämään Sadhanat. Viikonloppu sujui aivan kuten olin sen suunnitellutkin aina lauantai iltaan asti. Usein ajattelemme, että joogakurssit ovat ihanan leppoisia ja että siellä voi levätä ja rauhoittua kuten rentouttavassa spa-hoidossa. No, tämä mielikuva ei voisi olla enempää hakoteillä. Henkinen työ jos mikä vaatii meiltä voimia, sisukkuutta jaksaa selvittää umpisolmuun kiertyneitä elämäntilanteita ja valintoja. Vapauden ja rauhan tunne vaatii siis työtä, turhan poistamista, tilan luomista uudelle, ja se jos mikä on ajoittain raskasta. Vaan palkinto on sen arvoinen, aina!
Johtuiko kuumuudesta, seisovasta ilmasta, ukkosen enteilystä vaiko siitä, että oli minun itsenikin aika välillä levätä, niin kurssin toisena päivänä eli eilen sain valtavan migreeni päänsäryn ja tiesin jo illalla, että seuraavan aamun Sadhana olisi pakko jättää väliin, epäilin jopa pystynkö pitämään sunnuntain workshopin aamupäivällä. Mutta onneksi tiesin, että Sadhu Kaur hoitaa Sadhanan, saisin siis itse levätä. Illalla katsoin läpi seuraavan päivän opetussuunnitelmaa ja totesin, että en mitenkään voi opettaa niitä sarjoja jotka olin valinnut tai puhua niistä asioista joista olin päättänyt puhua. Heitin koko ohjelman roskiin ja nukahdin klo 21:00 tietämättä mitä seuraavana päivänä tekisin. Nukuin Sadhanan yli vaikka heräsinkin kilkuttelemaan kellolla muut hereille, mutta pakenin suoraan takaisin petiin. En yksinkertaisesti pystynyt pakottamaan itseäni olemaan hereillä, joten annoin olla, hyväksyin tilanteen ja totesin, että nyt on tärkeämpää kuunnella intuitiota kuin mieltä. Heräsin klo 08:00.
Workshopin oli määrä alkaa 09:30 ja vihdoin klo 09:00 olin löytänyt harjoituksen sekä meditaation joka tuntui oikealta, vaan vieläkään en tiennyt mitä muuta opettaisin. Oppilaat olivat matkanneet kaukaa, jokainen etsi jotakin, halusi syventää itsessään omaa tietoa ja viisautta. He odottivat minun antavan siihen sysäyksen omilla sanoillani, koska sehän on opettajan tehtävä.
Vielä silloin kun aloitimme tunnin ONG NAMO GURU DEV NAMO mantralla en tiennyt yhtään mitä olisi tulossa. Olin kuitenkin päässyt mielessäni siihen tilaan, että hyväksyin tietämättömyyteni ja heittäydyin hetkeen, luottaen, koska en voinut muutakaan. Mietin henkisen opettajan vastuuta sekä velvollisuutta. Annoin ajatusten vapaasti tulvia mieleeni ja istuessani lampaantaljalla ja johdattaessani oppilaat mantran kautta yhteiseen, kollegtiiviseen hengitykseen mieleeni tuli tarina jonka olin lukenut jo vuosia aikaisemmin. Se oli Nikos Kazantzakisin teoksesta ’Viimeinen kiusaus’. Tarinassa Jumala puhuu Jeesukselle, kun tämä on paennut kaupungista aavikolle meditoimaan 40 päiväksi. Jeesus on kauhuissaan koska hän tietää, että hänen odotetaan olevan se, joka puhuu kaikelle kansalle, mutta hän on ujo eikä koe, että hänellä on mitään sanottavaa kenellekään. Hän haluaa viimeiseen asti välttää tehtävän hyväksymistä ja juuri siitä syystä hän on paennut aavikolle. Silloin Jumala sanoo Jeesukselle, että sinun tehtäväsi on ainoastaan avata suu ja minä hoidan loput.
Tänään sain siis todellisen kokemuksen siitä kuinka minun sekä muiden, jotka olemme valinneet työksemme olla henkisiä opettajia, ainoa tehtävä on avata suu ja antaa kaikkeuden hoitaa loput. Meidän on vain ylläpidettävä kanavan puhtautta, jotta kaikkeus pääsee kaikumaan kauttamme.
Mantran sekä alkulämmittelyjen jälkeen minulle tuli voimakas tunne, että minun pitää kertoa tarina siitä kuinka tapasin Yogi Bhajanin. Tiesin, että jonkun läsnäolevista tarvitsi kuulla tuo tarina, en tiennyt miksi tai kenen, mutta jos se kosketti edes yhtä oppilasta niin sen kertominen oli tehnyt tehtävänsä. Kerroin siis Coloradosta, alkuperäiskansan riittitantereesta, missä asuin kun Yogi Bhajan kuoli, kerroin avoimesta ovesta seuraavana aamuna kun Yogiji oli poistunut fyysisestä kehostaan ja ilmoittanut jo vuosia aikaisemmin, että tulee vierailemaan kaikkien oppilaidensa luona lähdön hetkellä. Kerroin maailman hiljentäneestä sumusta seuraavana päivänä ja variksesta joka säikäytti minut kävelyretkelläni sumun keskellä. Tuo lintu suhahti lähes äänettömästi minun ympäri kolme kierrosta ennen kuin laskeutui alas, nappasi jotain suuhunsa ja katosi lentäen takaisin sumuun. Kerroin muutostani New Mexicoon Yogi Bhajanin kuoleman jälkeen. Tarinani oli paljon tätä pidempi mutta uskon sen piirtäneen jonkinlaisen kuvan ajasta 14-vuotta sitten.
Kun Workshop vieri eteenpäin jokainen askel oli minulle ennestään tuntematon, luotin siihen, että riittää kun avaan suuni. Uskon siis, että tämä viikonloppu oli suuri kokemus minulle itselleni ja haluankin kiittää kaikkia teitä, jotka olitte mukana ja mahdollistitte tämän läsnäolollanne. Kiitos myös kaikille, jotka olette vierailleet Lapinjärvellä kanssamme viimeisten 14-vuoden aikana. Nyt on aika vihdoin hyvästellä tuo kaunis maalaistalo ja jatkaa eteenpäin uusissa maisemissa.
Kerroin myös unestani tänä aamuna johon heräsin klo 08:00. Se oli ensimmäinen uneni koskaan missä Yogi Bhajan oli mukana. Unessa tarvitsin apua ja Yogi Bhajan sattui olemaan kulmilla ja ilmoitti puhelimessa, että toki hän voi auttaa minua. Pyysin häntä odottamaan, tulisin hänen luokseen aivan kohta. Näin hänen valkoisen turbaaninsa jo kaukaa, kun hurautin punaisella avo-Ferrarillani hänen eteensä. Parkkeerasin vähän miten sattuu. Yogi Bhanjan halusi korjata autoni asentoa, jolloin se suistui pieneen kuoppaan ja kaatui kyljelleen. Olin kauhuissani, ettei se vain saisi naarmuja kylkeen, ja pyysin Yogijia nostamaan sen kanssani takaisin. Heräsin, kun auto oli taas pystyssä eikä yhtään naarmua ollut sen kiiltävän punaisessa kyljessä.
Oli siis onni, että annoin itselleni luvan nukkua juuri tänä aamuna koska viesti oli selkeä, kun emme itse osaa hoitaa hommaa, niin ei hätää meitä autetaan jatkuvasti eteenpäin. Meidän pitää vain luottaa!
Kuin vahvistuksena tämän päivän opetuksille, kotimatkallani metrossa istui minua vastapäätä tyttö jolla oli kaunis ’intiaanimiehen’ kuva paidassaan, siinä luki isoin kirjaimin New Mexico. Kun astuin Saunalahdessa ulos bussista niin minua vastaan ajoi kirkkaan punainen avo-Ferrari. Hymyilin kiitollisena näistä merkeistä ja vahvistuksista.
Sat Nam! t. Inderjit
Mervi Enqvist (Inderjit Kaur Khalsa) 